Tuokio laiturilla

Kun vuosi vaihtuu, kirjoitan päiväkirjani sivuille vuoden merkittävimmät ja merkillisimmät tapahtumat, joita haluan maistella uudelleen.

Sain paljon hyvää ja jännittävää: perustin yrityksen, opin sitomaan kirjoja Valamossa, haaveeni Skotlanninmatkasta toteutui. Vietin onnellisia hetkiä perheen ja läheisten kanssa.

Myöhäiskesän retki Kotkaan on jäänyt kieppumaan mieleeni. (Olen järjestänyt elämäni niin, että matkustaminen ei ole arkipäivää minulle.) Suomi on hieno maa täynnä paikkoja, jotka odottavat kävijöitä. Reissu Kotkaan oli kuin vierailu ulkomailla: aurinkoa, merta, puistoja. Merikeskus Vellamossa olisi voinut seikkailla useamman päivän. Mutta mieltäni jäi kaivertamaan tuokio laiturilla.

Kävelin Katariinan Meripuistossa ja pysähdyin katselemaan merta. Laiturilla istui iäkäs nainen, joka teki minulle tilaa viereensä. Katselimme poikaani, joka hyppi nauraen kiveltä toiselle. Vanhus kertoi kadottaneensa kyvyn iloita. Hän kertoi, että kaikki on nähty ja koettu. Kaikki tunteet eletty. Auringonlämpö ei tunnu enää miltään. Merimaisemassa ei ole mitään uutta. Elämä on ilotonta.

Nyt puoli vuotta myöhemmin katselen talvimaiseman taikaa, ilotulitusrakettien lentoa, poikiani ja toivon, että elämästäni ei koskaan tule ilotonta.